Tunteita matkan varrelta ja tunteita tänään

Alussa ja koko prosessin kypsyttämis vaiheessa kaikki oli hienoa ja huikeeta ja mä en miettinytkään mitään muuta kun Amerikkaan pääsyä ja kaiken näkemistä ja kokemista. 
Kun oli hakemukset meneillään, kysyin monta kertaa itseltäni että haluanko tätä varmasti? Oli ajatukset monessa jossittelussa; Oonko mä valmis olemaan todella vuoden pois? Tännehän jää kaikki. Äiti on kauhuissaan. Selviänkö mä ikävästä. Miten Antti pärjää? Jos mä en pärjääkkään? Entä jos meidän suhteelle käy  vaan jotain? Annanko anteeksi sitä itselleni, että olin itsekäs ja toteutin mun haaveen, enkä meidän yhteisiä haaveita. Jos mä olisin mennyt viime keväänä heti valmistuttuani oman alan töihin,ja unohtanut nää haaveet niin mehän voitais kohta alkaa Antin kanssa katsella tosissaan taloa, mikä on meidän pitkä-aikainen haave..Ties missä nyt mentäis, jos tää ei olis vienyt näin kauan tai lähtenyt tähän ollenkaan. 
Apua, mullahan jää yks kokonainen kesä välistä.. ihanat festarit jne.. Kyllä. Tätäkin olen murehtinut, että mistä kaikesta ylipäänsä jään vuoden aikana paitsi, enkä ole ajatellut niinpäin, että mitä kaikkea ja ihanaa tulen kokemaan Amerikassa sen täällä paitsi - jääneen tilalla. Hölmö minä. Kyllä varmaan joku 4th July on paljon ihanampi kokea kuin esim. samaan aikaan oleva ihana kesä viikonloppu mökkikemuissa.
Jokainenhan puntaroi elämäänsä ja miettii toisinaan, jos olisikin tehnyt jonkun toisen päätöksen, niin missä ja miten nyt olisi, niin tuskin tämäkään poikkeaa siitä hirveästi.


Jossain kohtaa ton jossittelun ja muiden  ajatuksien sijaan mulla tuli myös kuolemanpelkoisia ajatuksia. Noi tunnetilat oli aika paljon mielessä samoihin aikoihin, kun vaihdoin järjestöä.  Vainoharhainen(ko)? Kai sekin on ihan tervettä ajattelua. Kuolemanpelko on mulla muutenkin tosi usein läsnä. Don't know why. Lähinnä liikenteessä. En pelkää julkisia/lentokoneita tms, mutta tavallinen autoliikenne on törkeen pelottavaa. Voi, kumpa joku mulle joskus kertoisi, miks mä koen juuri siitä pelkoa. Olen aivan varma, että mun tapani lähteä on joku liikenneonnettomuus, jonkun helvetin idiootin törttöilemänä.
No anyway, kelailin sitäkin siis että just mun tuurilla joku mun kone kaapataan tai osun sellaseen metroon/bussiin USA:ssa missä joku idiootti alkaa heilumaan puukolla. Että adios. Mutta jos niin käy, niin se oli sit tarkoitettu.
 Sori tästä synkistelystä. Helpotti.

Perheen varmistumisen jälkeen tuli fiilikset taas kattoon ja en malttanut millään odottaa. Sanotaanko näin, et joka toinen päivä oli silleen et wow jee ja joka toinen päivä olin ihan et apua nyt mä oikeesti lähen et onks mun pakko sittenkään.. :D 
Aloin myös tossa kohtaa miettiä paljon, että vaikka perhe tuntuukin niin täydellistä, olisinko kaivannut host perheeseeni jotain muuta tai muunlaista, esimerkiksi tyttöjä? Tai olisinko halunnut työskennellä vielä nuorempien kanssa sittenkin? Miettisinkö sittenkin valinnassani liikaa omaa viihtyvyyttäni vapaa-ajallani tms. tilanteissa kuin varsinaisessa työssä? Njääh. Alueella on kuulemma todella paljon Au Paireja ja tän kuului mennä just näin. 

Moni on kysellyt miten tuutte pärjäämään, tuleeko Antti käymään? Pari ihmistä, lähinnä kaupungin yöelämässä, on tullut kyseleen, että eroottekste nyt? :'D tuntuu, että todella monille tää on ollut suuri ihmetyksen aihe. Mutta ymmärrän mä sen että nyt vaan toinen tosta lähtee vuodeksi pois. Mutta mä pidän kiinni mun haaveista. Ja onhan maailma pullollaan pareja, jotka näkevät toisiaan esimerkiksi kerran puolessa vuodessa, pitkiä työmatkoja/komennuksia jne..  Mä uskon, että mulla riittää aluksi niin paljon ihmettelemistä, etten ehdi edes ikävöimään!

Lentotietojen vahvistuttua vähän tuli pistoksia mahan pohjaan, mutta mitään jännitystä vielä ei ilmennyt. Muutenkaan musta ei vieläkään oikeen tunnu, että lähden vuodeksi pois, vaikka sen tiedostan. Se, ettei tuukkaan ihan heti takas kotiin, hahmottunee sit varmaan parin viikon päästä aloilleen asettumisesta. 

 Eilen, kun lähtöön oli tasan 3 viikkoa, mua alko tosissaan jännittään. Kohta täytyy kaivaa matkalaukut esiin ja alkaa valmistautumaan. Semmonen kiva pieni täpinä koko ajan päällä. Vaikka mulla on ihan hirveä ikävä jo nyt. Tuntuu myös siltä, että vaikka tätä on odottanut ja menikin todella pitkälle tää mun lähtö, niin silti jää nyt hirveäst mukamas juttuja tekemättä ja toi ja toikin ois pitänyt tehdä ja siellä täällä käydä. No, vuoden päästä sitten! 

Jänskätään yhdessä mun lähtöä!
Ninsku

MISSÄ NYT MENNÄÄN PART TWO

Muistan päivät, kun huvittuneena mietin, että tuleeko tästä koskaan mitään. Joku vinkkasi jo, että eikö kannattaisi mennä töihin, joku jotain muuta vaihtoehtoa ulkomailla asumiseen. Niin. Mulla on jopa semmonen kutina, että jotkut alko epäillä, oonko mä edes lähdössä yhtään mihinkään ja mikäköhän toi juttu oikeen on. Mulla vaan tää sattu olemaan harvinaisen pitkä projekti, josta en oo ollut valmis luopumaan.

Järjestön vaihto

taisi olla "pelastukseni". Edelleenkin korostan, että EurAuPairissa ei mitään moitittavaa sinäänsä, toki aina voisi parantaa, esim. "matchingissä" ja perheiden määrässä ym, mutta jokainen järjestö toimii omalla tavalla.

Torstaina 28. tammikuuta herättyäni otin puhelimen käteen ja soitin Cultural Carelle asiaa sen kummemmin pohtimatta. Tuli vaan joku viesti pään sisältä, että nyt. Tiedustelin vähän heidän systeemejään ja toimintatapojaan. Minulle selvisi, että ennen "listoille" pääsemistä tulee osallistua kaikille pakolliseen info - tilaisuuteen, joka mun onnekseni olisi seuraava Turussa 1.2. Eipä muuta kun järjestelemäät asiat niin, että maanantaina pääsisin Turkuun. 
Yksi syy kuitenkin, miksi nyt rohkaistuin CC:lle soittamaan, oli se, että bongasin -50% alennuksen 8.2 mennessä saapuneisiin "hakupaketteihin." Ei sillä, että tää unelma nyt olisi niin rahasta kiinni, mutta piti sitäkin vähän miettiä ja nyt kuulosti hinnat kohtuulliselta. Stressasin kuitenkin tuolloin soittaessani, että enhän mä ehdi saada edes viikossa lääkäriaikaa. Mulle todettiin, että lääkärit, rikosrekisteriotteet ym voi hoitaa vasta perheen varmistuttua. Jes!
Vielä saman päivän aikana (to 28.1) sain sähköpostiini ohjeet kaikesta ja muhun oltiin yhteydessä paljon kaiken neuvomisesta ja tästä jäi tosi hyvä fiilis. 

Hakupakettini mulla valmistui 100% sunnuntaina 7.2, vaikka siinä vähän työtä ja stressiä olikin. Maanantaina Cultural Carelta soitettiin, että kaikki suosittelijat on jo tarkistettu ja nyt pääsen matching - prosessiin! Niiiin jänskää. 
Taisi olla tiistai, seuraava päivä, kun mulle tuli jo ensimmäinen match. Ja pari päivää siitä toinen. Unelmien perhe. Tykästyin perheeseen pelkästään heidän tietojensa perusteella ja olin ihan fiiliksissä. Muistan, kun ajattelin, että nyt täytyy pelata kortit todella hyvin, tonne mä haluan. Skypetettiin kerran ja olin ihan myyty. He lähtisivät viikoksi reissuun, mutta sanoivat että laittavat alkuviikosta mulle sähköpostia. Tässä välissä mulle tuli taas uus matching ja ajattelin, että mitä hittoa. Oon ollut viikon ja yhden päivän listoilla ja mulla ollut jo 3 perhe vaihtoehtoa!! Aloin todella pitää järjestön tavasta ja kirosin alimpaan helvettiin itseni, miksen vaan alunperinkin mennyt tälle järjestölle ja olisin ollut ties kuinka kauan jo maailmalla, jos ois vaikka heti päässyt lähteen kun kesätyöt loppu viime syksynä, niin kohtahan mä tulisin jo takaisinkin...
Silti muistutan itseäni, että nyt oli se budjetille sopiva "järjestöhinta". Kolminumeroisilla luvuilla selvittiin, mutta ei kauaksi jääty. Aina voi jossitella ja harmitella kaikkea, mutta mä oon ihan tyytyväinen.

Tosiaan, perhe lupas pistää alkuviikosta sähköpostia. Tottakai olin ihan malttamaton ja taas 24/7 päivitin sähköpostin selainta. Toi, jos jokin asia ajo mut "hulluksi" koko prosessin aikana, niin toi sähköpostin odottelu. No, empä mä malttanut ja keskiviikkona pistin itse viestiä ja mitä kuuluu ym. Perhe vastasi olevansa reissussa ja viesti oli sen tyylinen, ettei niiden ollut tarkotuskaan laittaa alkuviikosta mitään mulle?! sanoivat vaan, että skypetetään viikonloppuna uudestaan, että he palaavat asiaan kotiuduttuaan. 

The Final Match 

Seuraavassa Skype puhelussa puhuin myös kaikkien lasten kanssa. Todella ihania ja touhukkaita poikia kaikki. Perheessä siis 5v. 6v. ja 9.v pojat. Perhe asuu Montclairissa, New Jerseyssä. 
Tuo Skype hetki oli kuitenkin aika lyhyt, sillä perheellä oli kova kiire. Äiti sanoi, että laittaa seuraavana päivänä sähköpostia heidän reissustaan. Hyvät fiilikset vahvistui ja Anttikin mun kertoman mukaan tykästyi perheeseen, kehui sijaintia ym.
Seuraavana päivänä reissukuulumisten sijaan sähköpostissa olikin teksti; 
 

Hi Nina:

We loved speaking to you yesterday - sorry about the delay in getting back to you. The boys really enjoyed speaking to you - let me connect with our coordinator to figure out next steps. 

Warm regards

Milbert 

MITÄ?!?!? ONKS TÄÄ NYT SITÄ MITÄ LUULEN?!!?! Malttamattomana viestiä takaisin, että tarkottaako nyt että valitsette mut? Voi sitä tunnetta, kun seuraavassa sähköpostissa oli: "Yes we would love to you to be our next Au Pair". En tiedä miten päin oisin ollut. Tässä se nyt oli; mustaa valkoisella. Monien kuukausien odottelu palkittiin. En uskonut, että tää nyt oikeesti tapahtuu mulle ja asia saisi tältä osin "päätöksensä". 
Seuraava yö meni aika levottomasti. Päässä pyöri myös kysymyksiä, että haluanko varmasti tätä kun nyt se sit tapahtuu. Ihanaa, töihinkin vietävänä jotain uutisia.

Seuraavana päivänä tuli jo Bostonin toimistosta viestiä ja samana iltana, kun tätä final matchia ei ollut vielä 100% varmistettu, niin ehdin saada vielä uuden kontaktin, mutta se hävisi parin tunnin sisään samantien :D

29.2. tuli "viralliset" tiedot ja hyväksymiset, lähtöpäivät jne. Lähtöpäiväksi sovittiin maanantai 25. huhtikuuta. Tasan 8 viikkoa siis tuosta päivästä. Apua! Mitä mä ehdin kaikkee vielä tehdä ja mitä en?! 

Muita valmisteluja

Edessä oli tämän jälkeen siis viisumin hommaus, lääkärintarkastukset sekä muut nettitehtävät omilla sivuillani. Kaikki on nyt hoidettuna ja viisumijututkin oli ihan simplejä. Ihan turhaan niitä jännitin ja stressasin. Olin viisumihaastattelussa ke 23.3 ja passi + viisumi oli mulla takaisin jo seuraavana keskiviikkona, vaikka normaalin viikonlopun lisäksi välissä oli pääsiäisen pyhät pe+ma. Hyvää toimintaa! :)
  Järjestölle myös tosi iso plussa. Toimivaa, puhelimesta saa aina jonkun kiinni, useimmiten vielä suomenkielisen, sähköposteihin vastataan saman päivän aikana, yleensä jo parissa kolmessa tunnissa! Kaikki on toiminut todella loistavasti. Tää on ihan mahtavaa!!
 Ainoa virallinen dokumentti multa puuttuu enää kansainvälinen ajokortti. Muut järjesteltävät ja hommattavat asiat onkin sit lähinnä tuliaiset! Mut niihinkin on jo visio.


Tässä siis tämä mun prosessini, toivottavasti ette puutuneet!
Kuulemiin,

Ninsku