Tunteita matkan varrelta ja tunteita tänään

Alussa ja koko prosessin kypsyttämis vaiheessa kaikki oli hienoa ja huikeeta ja mä en miettinytkään mitään muuta kun Amerikkaan pääsyä ja kaiken näkemistä ja kokemista. 
Kun oli hakemukset meneillään, kysyin monta kertaa itseltäni että haluanko tätä varmasti? Oli ajatukset monessa jossittelussa; Oonko mä valmis olemaan todella vuoden pois? Tännehän jää kaikki. Äiti on kauhuissaan. Selviänkö mä ikävästä. Miten Antti pärjää? Jos mä en pärjääkkään? Entä jos meidän suhteelle käy  vaan jotain? Annanko anteeksi sitä itselleni, että olin itsekäs ja toteutin mun haaveen, enkä meidän yhteisiä haaveita. Jos mä olisin mennyt viime keväänä heti valmistuttuani oman alan töihin,ja unohtanut nää haaveet niin mehän voitais kohta alkaa Antin kanssa katsella tosissaan taloa, mikä on meidän pitkä-aikainen haave..Ties missä nyt mentäis, jos tää ei olis vienyt näin kauan tai lähtenyt tähän ollenkaan. 
Apua, mullahan jää yks kokonainen kesä välistä.. ihanat festarit jne.. Kyllä. Tätäkin olen murehtinut, että mistä kaikesta ylipäänsä jään vuoden aikana paitsi, enkä ole ajatellut niinpäin, että mitä kaikkea ja ihanaa tulen kokemaan Amerikassa sen täällä paitsi - jääneen tilalla. Hölmö minä. Kyllä varmaan joku 4th July on paljon ihanampi kokea kuin esim. samaan aikaan oleva ihana kesä viikonloppu mökkikemuissa.
Jokainenhan puntaroi elämäänsä ja miettii toisinaan, jos olisikin tehnyt jonkun toisen päätöksen, niin missä ja miten nyt olisi, niin tuskin tämäkään poikkeaa siitä hirveästi.


Jossain kohtaa ton jossittelun ja muiden  ajatuksien sijaan mulla tuli myös kuolemanpelkoisia ajatuksia. Noi tunnetilat oli aika paljon mielessä samoihin aikoihin, kun vaihdoin järjestöä.  Vainoharhainen(ko)? Kai sekin on ihan tervettä ajattelua. Kuolemanpelko on mulla muutenkin tosi usein läsnä. Don't know why. Lähinnä liikenteessä. En pelkää julkisia/lentokoneita tms, mutta tavallinen autoliikenne on törkeen pelottavaa. Voi, kumpa joku mulle joskus kertoisi, miks mä koen juuri siitä pelkoa. Olen aivan varma, että mun tapani lähteä on joku liikenneonnettomuus, jonkun helvetin idiootin törttöilemänä.
No anyway, kelailin sitäkin siis että just mun tuurilla joku mun kone kaapataan tai osun sellaseen metroon/bussiin USA:ssa missä joku idiootti alkaa heilumaan puukolla. Että adios. Mutta jos niin käy, niin se oli sit tarkoitettu.
 Sori tästä synkistelystä. Helpotti.

Perheen varmistumisen jälkeen tuli fiilikset taas kattoon ja en malttanut millään odottaa. Sanotaanko näin, et joka toinen päivä oli silleen et wow jee ja joka toinen päivä olin ihan et apua nyt mä oikeesti lähen et onks mun pakko sittenkään.. :D 
Aloin myös tossa kohtaa miettiä paljon, että vaikka perhe tuntuukin niin täydellistä, olisinko kaivannut host perheeseeni jotain muuta tai muunlaista, esimerkiksi tyttöjä? Tai olisinko halunnut työskennellä vielä nuorempien kanssa sittenkin? Miettisinkö sittenkin valinnassani liikaa omaa viihtyvyyttäni vapaa-ajallani tms. tilanteissa kuin varsinaisessa työssä? Njääh. Alueella on kuulemma todella paljon Au Paireja ja tän kuului mennä just näin. 

Moni on kysellyt miten tuutte pärjäämään, tuleeko Antti käymään? Pari ihmistä, lähinnä kaupungin yöelämässä, on tullut kyseleen, että eroottekste nyt? :'D tuntuu, että todella monille tää on ollut suuri ihmetyksen aihe. Mutta ymmärrän mä sen että nyt vaan toinen tosta lähtee vuodeksi pois. Mutta mä pidän kiinni mun haaveista. Ja onhan maailma pullollaan pareja, jotka näkevät toisiaan esimerkiksi kerran puolessa vuodessa, pitkiä työmatkoja/komennuksia jne..  Mä uskon, että mulla riittää aluksi niin paljon ihmettelemistä, etten ehdi edes ikävöimään!

Lentotietojen vahvistuttua vähän tuli pistoksia mahan pohjaan, mutta mitään jännitystä vielä ei ilmennyt. Muutenkaan musta ei vieläkään oikeen tunnu, että lähden vuodeksi pois, vaikka sen tiedostan. Se, ettei tuukkaan ihan heti takas kotiin, hahmottunee sit varmaan parin viikon päästä aloilleen asettumisesta. 

 Eilen, kun lähtöön oli tasan 3 viikkoa, mua alko tosissaan jännittään. Kohta täytyy kaivaa matkalaukut esiin ja alkaa valmistautumaan. Semmonen kiva pieni täpinä koko ajan päällä. Vaikka mulla on ihan hirveä ikävä jo nyt. Tuntuu myös siltä, että vaikka tätä on odottanut ja menikin todella pitkälle tää mun lähtö, niin silti jää nyt hirveäst mukamas juttuja tekemättä ja toi ja toikin ois pitänyt tehdä ja siellä täällä käydä. No, vuoden päästä sitten! 

Jänskätään yhdessä mun lähtöä!
Ninsku